Isoisäni Evert Lappalainen oli Mikkelin alueen ensimmäisiä omenan viljelyyn erikoistuneita puutarhayrittäjiä  1900-luvun alussa. Hän sai idean keskittyä omenan viljelyyn Heimarissa toimineesta puutarhakoulusta. Hän havaitsi, että tuotannon hajottaminen useaan suuntaan, kaaliin, perunaan ja kessun viljelyyn, ei ollut tehokasta. Kessun viljely oli kannattavaa vain sota-aikana.  Sodan loputtua kessun tarve loppui kokonaan. Oli seurattava muutoksen tuulia. Omenan viljelystä oli jo kokemusta pienemmässä mittakaavassa ja sodan jälkeen päätettiin keskittyä omenoiden kasvattamiseen, koska hedelmistä oli pulaa.
Evert Lappalainen.
Isäni Seppo Lappalainen seurasi myös aikaansa siirtymällä omenoista mansikoiden viljelyyn 1960-luvulla. Hän näki ajan merkit ja ymmärsi, ettei omenan viljely ollut kannattavaa, koska tuontilisenssit purkautuivat ja omenoita saattoi tuoda vapaasti Euroopasta. Tämän myötä suomalaisen omenan hinta romahti. Oli etsittävä uusi tuotantosuunta. Idea mansikoiden viljelyyn lähti siitä ajatuksesta, että tilan pinta-ala oli pieni ja maa oli saatava tehokkaaseen käyttöön. Suonenjoella olevien tuttaviensa kautta hän sai idean ryhtyä kokeilemaan mansikan viljelyä. Isäni on ollut ensimmäisiä Mikkelin seudun mansikanviljelijöitä ja oman alansa kehittäjä ja vaikuttaja Marjarenkaassa.  Hänelle myönnettiin Suomen valkoisen ritarikunnan 1. luokan mitali 1997 kehittämistyöstään puutarhayrittäjänä.
Ensimmäinen istutuskone 1960-luvulla.
Tuotannon isäni markkinoi itse. Hän myi satonsa Kouvolan seudulle, koska siellä oli alituotantoa mansikoista. Isän aikana päälajike mansikassa oli senga senga. Hän etsi uusia, tuotantotehokkaita lajikkeita, mutta tuontirajoitukset estivät taimituonnin Suomen rajojen ulkopuolelta. Isän aikana puutarhayrittämistä ei tuettu kuten muuta maanviljelyä. Näin ollen työskentelyyn muodostui alusta alkaen yrittäjämäinen ote.  Pakastimien yleistyessä ihmiset kiinnostuivat myös marjojen pakastamisesta ja itsepoiminta nousi merkittävään asemaan muun ulosmyynnin ohella 70-luvun lopulla. Tänäkin päivänä asiakkaina on ihmisiä, jotka ovat käyneet tilalla poimimassa jo isäni aikana. Mansikoiden poiminta työllisti 70–80-luvuilla 50–100 lähialueen nuorta kesäisin. Muistan elävästi, kuinka poimijoita kuljetettiin parhaimmillaan parilla linja-autolla Mikkelistä Suomen Pankin kulmalta kello 12.  Työrupeama kesti muutaman tunnin, jonka jälkeen palkka maksettiin käteen joka päivä. Meitä on viisi sisarusta ja opimme tekemään töitä tilalla. Isämme opetti meidät pienestä pitäen kantamaan vastuuta kitkennästä palkanmaksuun, haulikkoammunnasta traktorilla ajoon. Hän luotti työpanokseemme – ei ollut työtä, mihin tytöt eivät olisi pystyneet.
Seppo Lappalainen.
Tänä päivänä ymmärtää tuon luottamuksen ja vastuunkantamisen opettamisen merkityksen, mutta totuuden nimissä täytyy tunnustaa, että sitä ei nuorena aina tahtonut hyväksyä, kun useimmat samanikäiset viettivät lomiaan rannalla tai kielimatkoilla.  Isäni on ollut edelläkävijä ajattelussaan kuten aikoinaan oma isänsä. Pientilallisina heidän oli seurattava tiiviisti yhteiskunnallista kehitystä ja tehtävä johtopäätöksiä tuotantoaan ajatellen. Heidän asenteensa koulutukseen ja ajan ilmiöiden seuraamiseen on siirtynyt meihin lapsiin ja jatkuu seuraaviin sukupolviin. EU ja uudet tuulet Sukupolvenvaihdos tehtiin tilalla 1990, jolloin otimme tilan hoitoon mieheni Timo Bilundin kanssa. Timo lähti ennakkoluulottomasti viljelijäksi, vaikka maaseudulla asumisesta hänellä ei ollut muuta kokemusta kuin kesälomat mummolassa Enonkoskella.
1990-luvulla puhalsivat jälleen muutoksen tuulet. Maanviljely muuttui yhä ammattimaisempaan suuntaan, tilakoot kasvoivat ja odotettiin uutta asennetta koko maanviljelyyn, mutta myös puutarhayrittämiseen. Mansikoiden viljelyalojen kasvaessa ja hintakehityksen jäätyä tuotantokustannuksista jälkeen täytyi miettiä uutta ajatusmallia.  Ryhdyimme rohkeasti sivutoimisiksi viljelijöiksi, koska mansikan viljely pääelinkeinona ei enää ollut kannattava. Timon astuttua isännäksi tuotantoon on tullut uudenlaista yrittäjyyttä: omat myyntipisteet sekä alihankkija-ajattelu, jonka ajatuksen hän on mallintanut LVI-urakoinnista, joka on hänen päätyönsä. Taimituotannon vapauduttua olemme siirtyneet satotaimiin ja uusiin lajikkeisiin. Siirryttäessä 2000-luvulle puutarhatuotannossa korostuu yhä enemmän kuluttajalähtöisyys. Poimintatuoreet marjat toimitetaan liikkeisiin pääsääntöisesti heti aamusta.  Tuotantopuolella tämä tarkoittaa varhaista heräämistä. Poiminta aloitetaan viimeistään kello 6 ja hellekesinä, kuten kesä 2010, jo kello 5. Poiminta suoritetaan useammassa erässä, koska tuotantomme ylpeydenaihe on tuoreus ja laatu. Poiminta on rankkaa työtä, kun sitä tehdään useita tunteja päivässä, ja työrupeama alkaa kello 6.  Poimijoiden on oltava saatavilla tarvittaessa, mikä tarkoittaa, että he majoittuvat tilalla tai lähiympäristössä.  Poimintatyön luonteen vuoksi alaikäraja on 16 vuotta. Poimintatyö on kuitenkin menettänyt kiinnostavuutensa kesätöiden joukossa.  Suurin osa nykynuorisosta on kasvanut erilaiseen työkulttuuriin ja poiminnan fyysisen luonteen ja aikaisen heräämisen vuoksi se koetaan usein liian haastavana työnä.
Poimijoita kesällä 2009.
Poimijat tulevat pääasiassa ulkomailta: Virosta, Venäjältä ja Ukrainasta.  Uusimmat tulokkaat ovat Thaimaasta ja Intiasta. Viron ja Venäjän taloudellisen kehityksen vuoksi näen, että poimijat tulevat yhä kauempaa tulevaisuudessa.  Viime vuosina olemme työllistäneet maahanmuuttajia, mutta siinä on vielä työsarkaa käytännön ongelmien vuoksi. Kotouttamistuen vuoksi monetkaan eivät ole halukkaita hakeutumaan poimintatöihin, koska jo pienet ansiot pudottavat tukea. Työn tekemisestä tulisikin tehdä kannattavaa. Pieniä tukia ei tulisi vähentää, oli sitten kysymyksessä kotouttamis- tai työttömyysturva. Kaikki hyötyisivät: asenteet maahanmuuttajiin muuttuisivat, ihmiset tuntisivat itsensä arvostetuiksi ja yhteiskunta saisi verovaroja ja yrittäjä työntekijöitä. Kaikki voittaisivat. Laadunvalvonta ja asiakaslähtöisyys ovat meille sydämenasia. Tuotantosuunnan vuoksi toiminta on hektistä ja vaatii kykyä sietää kaaosta ja muuttuvia tilanteita. Rehellisyyden nimissä tässä vauhdissa tapahtuu toisinaan erehdyksiäkin, mutta pyrimme aina vastaamaan huutoon eli asiakaspalautteet huomioidaan. Mikäli laadussa on huomauttamista, korvaamme heikkolaatuisen tuotteen uudella erällä. Olemme EU:n mittakaavassa pieni tila, jonka vuoksi meidän on panostettava asiakaslähtöisyyteen.  Terveysvaikutteiset tuotteet kiinnostavat yhä useampia kuluttajia. Marjojen terveellisyys ymmärretään. Haluamme pysyä kiinni ajassa ja tälläkin hetkellä haemme uusia lajikkeita mansikan viljelyyn. Etsimme myös muita viljelykelpoisia lajikkeita. Meillä on kolme tytärtä, Senni, Tittamari ja Ellinoora, jotka ovat ottaneet ensimmäiset askeleensa mansikkapelloilla.  Senni oli jo muutaman vuoden vanhana mukana työnteossa: ”Kaks maakkaa ja keppi mukkaan” oli tytön neuvot itsepoimijoille. Tittamari ja Ellinoora ovat seuranneet isosiskonsa jälkiä. Tulevaisuus näyttää, mille alalle he suuntautuvat. Kokemuksesta voin kuitenkin sanoa, että maaseudulta saa hyvän ponnahduslaudan maailman tuuliin, sillä täällä heillä on juuret, jotka ulottuvat aina 1700-luvulle. Siitä on syytä olla ylpeä. Marja-Leena Bilund, Sattilan Marjatila Puutarhayrittäjä – ajassa eläjä